Olen Paula, 25-vuotias helsinkiläinen. Jäin asunnottomaksi ensimmäisen kerran parikymppisenä. Ajauduin pois työelämästä uupumuksen ja vakavaksi edenneen masennuksen takia. Leimauduin hankalasti hoidettavaksi potilaaksi, sillä suhtauduin pelokkaasti lääkkeisiin, joita perheeni muut jäsenet olivat käyttäneet. Kieltäydyin lääkityksestä, koska halusin keskusteluapua. Jäin avun ulkopuolelle.
Eristäydyin, vuokrat erääntyivät, jäin velkaa sukulaiselle, häpesin ja syrjäydyin asunnottomana yhä syvemmälle päihdekierteeseen. Koin lapsesta saakka, ettei minulla ole oikeutta pyytää itselleni mitään. Määrittelemätön eriarvoisuuden tunne ja syvä yksinäisyys ovat aina olleet osa minuuttani.
Sain puolen vuoden ajaksi asunnon tuttavani alivuokralaisena. Tämän jälkeen pelkäsin väkivallan uhan takia siirtää osoitettani minnekään pysyvästi ja jäin taas vaille kotia. Kriisipuhelin valitteli hurjan kuuloista tilannetta, turvatalot olivat täynnä, psykiatria oli keinoton, vaikka kerroin voimattomuudestani. Olin käyttänyt kaikki tuntemani apukeinot – myös itselleni vahingolliset, itsetuhoiset keinot, jotka aika-ajoin tuntuivat pitävän minut hengissä ja järjissäni. Tuntui kuin en olisi ollut riittävä saamaan minkäänlaista tukea ja pelkäsin jatkuvasti torjutuksi tulemista paikoista, joista olettaa saavansa apua pyydettäessä.
Vähitellen olin menettänyt kyvyn pyytää tai vastaanottaa apua. Elin harhaisessa maailmassa, jossa pelkäsin joka päivä kuolemaa. Oli lähes mahdotonta vaatia itselleen oikeuksia, kun kaikki oli mennyt. Omalla kohdallani koen tavallaan onnekkaaksi sattumaksi mielenterveyteni täydellisen menettämisen päihteiden käyttöön.
Toivon, että ihmisten omakohtaisesta asunnottomuuden kokemuksista jakaminen antaisi muille mahdollisuuden kulkea turvallisemman reitin takaisin jaloilleen. On surullista, että tavallisia ihmisiä, joiden elämä kriisiytyy – sekä omista että itsestä riippumattomista syistä – pidetään toisarvoisina, arvottomina tai roskana. Itse olin menehtyä toistuvasti vahingossa ottamiini yliannostuksiin. Hakeuduin pitkään päihteettömään hoitoon, jonka aikana olin puoli vuotta asuntojonossa.
Olen itsenäistynyt uudelleen 24-vuotiaana ja olen jälleen osa yhteiskuntaa. Jälkikuntoutus on tiivis osa arkeani ja saan kannustusta omasta aktiivisuudestani ja vastuuntuntoisuudestani. Oman elämäni suhteen olen nykyään taas toiveikas. Olen päihdekuntoutuja, traumatoipuja sekä aivan tavallinen ihminen.
Kansalaisvaikuttaminen on itselleni inspiroiva keino olla yhteydessä yhteiskunnan epäkohtiin ja tuoda oma ääni kuuluviin luovalla tavalla sekä auttaa avun tarvitsijoita ja päättäjiä toimimaan rakentavasti paremman puolesta. Ennen ensimmäistä asunnottomuuttani olin edennyt elämässäni yhteiskunnan odottamalla tavalla. Valmistuin lukiosta, haaveilin tanssijan ammatista, esiinnyin teoksissa ja elätin itseni verokortillisella työllä. Voin vain hirvittävän huonosti ja lokeroiduin häpellisesti pohjasakaksi. Nyt jatkan taas hiljalleen siitä mihin elämäni ikään kuin viisi vuotta sitten pysähtyi. Tänään pelko ja häpeä eivät lamaannuta minua.
-Paula
