Olen ollut vailla osoitetta, vailla omaa turvallista tilaa kolmenkymmenen elinvuoteni aikana kahteen otteeseen.
Ensimmäisen kerran kompastuin teini-iässä ollessani haavoittuva, ristiriitoja kärsivä ja omaa tilaa maailmassa hakeva nuori. Aloitin opinnot ammattiopistossa ja itsenäistymisen tahto vei minut opiskelija-asuntoon, jossa kolmen vuoden päihteiden käyttö karkasi käsistä ja asunto meni alta.
Silloin olin reilu kaksi vuotta lähinnä kavereiden nurkissa nöyränä ja epäröivänä, muiden aikatauluista riippuvaisena näkymättömänä, mutta häiritsevänä ylimääräisenä kappaleena. Sinnittelin ja sain käytyä opinnot loppuun, mutta asuntoasioita en kyennyt hoitaa.
Olin aina kympin oppilas ja jopa tukioppilastyössä mukana. Olin koulukiusattu ja puhuin oikeudenmukaisuuden ja syrjimättömyydestä puolesta.
Olin myös valehtelija ja manipuloija. Eli kaksoiselämää ja osasi vaihtaa maskin tilanteesta riippuen. Minussa ei nähty hädässä olevaa lasta, joka käytti ja myi huumeita. Ei, ennen kuin itse rohkenin hakea apua.
Lähdin päihdehoitoon ja sain elämäni kuntoon, muutin muualle Suomeen kiinnostavan työn perässä, jossa viihdyin hetken aikaa.
Kaipuu kotikaupunkiin ja sosiaaliset kontaktit, perhe saivat minut kuitenkin muuttamaan takaisin Stadiin, työpaikkakin löytyi ja olin sinut todellisuuden ja itseni kanssa, olin ehjä, mutta kotia vailla. Muutin aluksi vanhempieni luokse ja hain asuntoa, jota en saanut kuuteen vuoteen: pitkät jonot, ei akuuttia tarvetta (viranomaisten mielestä), korkeat vuokrat, oma turhautuneen ihmisen saamattomuus.
Kuuden vuoden leiriytyminen milloin poikaystävän luona, milloin siskon tai vanhempien luona, milloin missäkin. Olin liian kiireinen hankkiakseni asunnon, matkustin paljon ympäri maailmaa.
Lopulta menin sosiaalityöntekijälle väsyneenä omaan juurettomuuden kokemukseen; väsyneenä siitä, ettei ole tilaa, jota kutsua omaksi, jossa tuntea jokaisen nurkan olevan turvallinen ja omani, jossa suunnistaa silmät kiinni kompastumatta mihinkään. Elämäni oli ehjä ja arkeni oli täynnä ihanuutta, vaikka koti puuttui. Sosiaalityöntekijän mielestä näytin pärjäävältä, näin hän sanoi, saisin hoidettua asiani itse.
Nyt kun olen asunut jo pitkään omassa vuokra-asunnossa, kun käyn töissä, teen tärkeitä asioita ja nautin jokaisesta hetkessä, mietin, miksi kukaan ei ole huomannut hätääni. Silloin teini-iässä olisin halunnut tulla huomatuksi, olisin halunnut, että opettajat ja aikuiset ympärilläni olisivat nähneet, kuinka pulassa, pelokas ja epäröivä olin. Olisin halunnut jonkun puuttuvan minun valintoihin, kun omat vanhempani eivät omassa haastavassa tilanteessaan siihen pystyneet.
Mietin, että kaikki vakavan kiusaamisen jälkeen tekemäni valinnat – oman roolin hakeminen huumekauppiaan auktoriteetin kautta – oltaisiin voitu nähdä jo koulussa. Koulussa, jossa toiset lapset kiusasivat huonosti suomea puhuvaa toisesta maasta muuttanutta lasta. Olisiko puuttumalla kiusaamiseen voitu ennaltaehkäistä se, että myöhemmin minusta tuli itselle ja muille ylimääräinen, epätoivottu ja ongelma? Olisiko ammattiopiston opinto-ohjaaja voinut kysyä, miksi olen paljon poissa, miksi yhtäkkiä tiedoistani puuttui osoite?
Myöhemmin se sosiaalityöntekijä olisi voinut nähdä elämäntilanteeni kokonaisvaltaisesti, nähdä asunnon olevan tärkeä, nähdä, että pinnan alla olin masentunut ja rikki, menettämässä malttini ja epätoivoinen. Olisivatko myös yksityiset vuokranantajat voineet olla katsomatta minun ulkomaalaisperäistä nimeä. Olisiko Helsingistä voinut löytyä kohtuuhintaisia yksiöitä, joihin minulla olisi voinut olla varaa.
-Nimim. Liian pärjäävä minä
