Klikkaa kuvaa

TUPARIT VANERIBOKSISSA

Hyi mikä hylkiö, ajattelee liian moni nähdessään rähjäisen oloisen tyypin, pahoittelee Timonen. Humalaisen örinä on tietysti pelottavaa kuunneltavaa, ja säikäyttää, mutta meidän tulisi muistaa, että jokaisella näillä ihmispoloilla on tarina takanaan. Elämäntilanteet saattavat muuttua, ihan kenellä vaan, mies pohtii.

Timosella on kyky lähestyä avoimesti huonossakin jamassa olevia ihmisiä. Hän toivoo, että valokuvillaan helpottaisi muidenkin lähestymistä vähäosaisiin ja asunnottomiin.

"Olen kuvannut heitä ymmärtäväisesti ja kunnioittavasti. Haluan viestittää valokuvillani, että jokainen ihminen on arvokas".

Timosen avoin suhtautuminen ja asenne herättää luottamusta "hepuissa", kuten taiteilija itse määrittää ja on kuullutkin monen monta elämäntarinaa.

"Sain kerran kutsun tupaantuliaisiin. Käveltiin isännän kanssa Hermanninrantaan. Huoltoaseman taakse oli kyhättynä laudoista ja vanerista boksi, joka oli täytetty vällyillä. Mies asui laatikossa. Asumus herätti ajatuksia, se toi mieleen ruumisarkun".

KOSKETTAVA AIHE

Aspe-Arto Timosen ,33, valokuvissa esiintyy 30-50 -vuotiaita miehiä ja naisia. Suurin osa on päihteiden sekakäyttäjiä, joskin yksi absolutistikin mahtuu joukkoon. Kun asuu kadulla ja käyttää päihteitä on vaikea pitää yhteyttä sukulaisiin ja omaisiin.

" Perheyhteisöllisyys on yleensä katkennut ja keneltäkään ei voi pyytää apua. En toivo kenellekään tällaista rankkaa elämää. Varsinkin syksyllä ja talvella on ulkona asuminen on kovaa".

Timonen vietti opiskeluaikoinaan öitään VVA:n Kalkkers -yökahvilassa, jota kautta idea asunnottomien kuvaamiseen syntyi. Hän on osallistunut muutamaan otteeseen Asunnottomien yö -tapahtumaan ja tänä vuonna ajatteli laittaa omat valokuvat esille.

"Vaikka kuvat on otettu vuosina 2001-2002 niiden aihe on edelleen ajankohtainen. Asunnottomuus on sinällään vaikea juttu, enkä tiedä suoranaista reseptiä sen parantamiseen. Toivoisin, että kuvani koskettaisivat ja herättäisivät ajatuksia."

Valokuvissa esiintyneiden ihmisten kohtalo on herkistänyt valokuvataiteilijaa henkilökohtaisella tasolla. Timonen kertoo jopa itkeneensä näiden ihmisten tähden. Nyttemmin hän on hakeutunut hyväntuulisempiin aiheisiin, mutta ei silti unohda koskaan kohtaamisia kodittomien kanssa.

"Erityisesti mieleeni on jäänyt lämmin hetki, kun otin ratikassa partaheppua kädestä ja kysyin hänen vointia. Mies hätkähti. Tunne oli voimakas molemmin puolin. Siinä hetkessä ymmärsin kosketuksen merkityksen ja sen, että nämä kodittomat kaipaavat rakkautta ja ihmiskosketusta".

© Wiolet Helne