Kuva Elokolon voileipätalkoista, 2005

Olen nuori, parikymppinen sokea ihminen. Pyrin löytämään jonkinlaisen paikan tässä yhteiskunnassa, jotain tapoja olla tarpeellinen. Etten eläisi vain yhteiskunnan rahoilla, vaan pystyisin antamaan edes jotain takaisinkin.

Opiskeluun ja työntekoon vain liittyy omat rajoituksensa, tuntuu usein, että joutuu tekemään kahden ihmisen työn päästäkseen samaan tulokseen kuin näkevät. Olenkin usein sanonut, että vammaisella pitää uraputkeen päästäkseen olla kestävämpi pää kuin vammattomalla. No, joudun myöntämään, että minulla ei ainakaan juuri nyt sellaista ole, joten lähdin etsimään muunlaisia mahdollisuuksia siis vapaaehtoistöitä.

Alkoi suorastaan kiihkeä etsiminen. Kiertelin erilaisia järjestöjä, liityinpä suinpäin joihinkin jäseneksikin. Paljon oli kuitenkin työtä, jonka tekemiseen olisi tarvittu näkökykyä. Messujen järjestelemistä, myyjäisiä, kaikenlaisia käytännöntöitä. Niissähän voi tietysti olla mukana pyörimässä, mutta minä mieluummin istun kotona, kuin katselen, kuinka toiset tekevät jotain, johon itse en pysty. Niin jäin näissä muutamissa järjestöissä lähinnä vain jäsenmaksujen maksajaksi ja kävin satunnaisesti joissain heidän tilaisuuksissaan.

Olin jo vähitellen taipumassa ajatukseen, ettei minulle ole mitään tehtävää. Että minun pitää vain kantaa häpeäni ja tarpeettomuuteni, kun ei ollut mahdollisuuksia muuhun.

Syksyllä tuli sitten tämä asunnottomien yö-tapahtuma ja siitä puhuttiin radiossakin. Kuulin aivan sattumalta Ylenaikaisesta, että Elokolossa pidetään yleiset voileipätalkoot yötä varten. Ajattelin, että voisin hyvin lähteä sinne, kyllähän minäkin osaan leipiä tehdä niinkuin muutkin.

Selvitin paikan osoitteen ja lähdin etsimään sitä. Sain ensiksi vähän epätarkkaa tietoa, olisin voinut päästä paljon lähemmäs, kuin nyt pääsin, mutta pari ystävällistä nuorta miestä näytti paikan minulle.

No, astuin ovesta sisään, joku todennäköisesti ehti viimehetkellä varoittaa niistä muutamasta portaasta, jotka täytyy laskeutua päästäkseen Elokolon tilaan, koska en niistä pudonnut. Kuuntelin vähän aikaa puheensorinaa ja kysyin sitten, pitikö radion tieto voileipätalkoista paikkansa. Kyllä se piti. Pääsin samaan pöytään vasemmistonuorten kanssa. He kohtelivat minua aivan tasavertaisena, eivät mitenkään kummallisena vammaisena.

Kun leivät oli parin tunnin kuluttua tehty, lähdimme porukalla varsinaiselle tapahtumapaikalle. Tämä oli siis ensimmäinen kosketukseni Elokoloon, olin kyllä aiemminkin kuullut siitä.

Sitten oli pitkä väliaika, ja vasta nyt keväällä tulin käyneeksi siellä uudestaan. Etsin nimittäin jotain paikkaa, jossa voisi kirjoittaa tietokoneella rauhassa, muttei silti tarvitsisi olla täydessä hiljaisuudessa. No tulin ja sain luvan istua kirjoittamassa vaikka joka päivä.

Viikon ajan teinkin niin säännöllisesti. Sitten kuitenkin muutin ja liikkuminen on ainakin nyt aluksi sen verran hankalaa, etten ole sitä ainakaan vielä tavaksi ottanut.

Vapaaehtoistöitä olen jonkinverran löytänyt sellaisista ryhmistä, jotka käyvät esimerkiksi sairaaloissa ja vanhainkodeissa laulamassa Vielä kuitenkin etsin myös uusia mahdollisuuksia, puhelimessa tapahtuva työ olisi oikein unelma minulle.

Saara
11. huhtikuuta 2006 

Takaisin    Sivun alkuun    Arkistoon